Suuntasin eilen perjantaina ystäväni Heini L:n kanssa japanilaisesta ravintola Kamomesta lähistölle KOM-teatterin ensi-iltahumuun. Olin aiemmin kiinnostunut, kun kuulin, että KOM-teatteriin saapuu klassikko Nukkekoti — Kohtauksia eräästä avioerosta, mutta heteroparin sijasta aviokriisissä kipuileekin raikkaasti miespari. Ohjaaja Mikko Roiha asuu Berliinissä, ja hän on avoimesti homo, ja onkin hyvä, että vähemmistöt ottavat itse haltuun tarinansa. Näytelmä käsittelee itsenäisyyttä, tasa-arvoa, valtaa, rahaa ja petosta.

Tarina sijoittuu kolmeen joulupäivään 2000-luvun alussa. Paikkana on nyt Pohjanmaa, mikä tulee ilmi ennen kaikkea päähenkilön hauskasta murteesta. Esitys kuvaa Aron Rintamäen (Aleksi Holkko) kujanjuoksua ja yritystä pelastaa avioliittonsa. Nukkekodissa on myös hienot musiikkivalinnat, ja erityisesti Bernard Herrmannin sävellykset Alfred Hitchcockin elokuvasta Vertigo sopivat hyvin yhteen jännitteisen tunnelman kanssa.

Nuori mies on ollut seitsemän vuotta naimisissa kiireisen ja kunnollisen pankkiirin Heikki Rintamäen (Niko Saarela) kanssa. Heillä on myös lapsi, oletettavasti Heikin aiemmasta suhteesta, mutta lasta ei nähdä näyttämöllä. Oman lusikkansa soppaan tuovat joka päivä pariskunnan luona vieraileva kuolemansairas paras ystävä Frank (Markus Riuttu), 10 vuoden tauon jälkeen Aronin elämään yllättäen palaava vanha ystävä, elämänmuutoksen tehnyt Kirsi ja petoksen tehnyt Heikin alainen, totinen Nielsen (heistä lisää myöhemmin).

Roiha on suunnitellut myös esityksen yksinkertaisen mutta tyylikkään lavastuksen. Kamariesitys tapahtuu kokonaan Rintamäkien olohuoneessa.

Alkuperäisessä näytelmässä Nora on kotirouva; uudessa tulkinnassa Aron on kouluttamaton ja hanttitöitä tehnyt työtön, jonka turva on varakas puoliso. Aronia ei sinänsä kuvata ”lusmuna”, vaan vaikeiden olosuhteiden uhrina, toki myös nautinnonhaluisena tuhlarina. Hän on hurmaava ja sydämellinen bilehile, joka on aiemmin salaa ottanut paljon velkaa. Velan avulla hän pelasti aviomiehensä terveyden ja hengen vuoden kestävällä yhteisellä lepolomalla Italiassa. Velan saadakseen Aron on joutunut väärentämään velkapapereihin isänsä nimen. Aron joutuu paniikkiin, kun tajuaa, että velkoja aikoo paljastaa hänen tekonsa aviomiehelle.

Nukkekoti on norjalaisen Henrik Ibsenin vuonna 1879 kirjoittama näytelmä. Kuten Wikipedia tietää: ”Se oli ilmestyessään kiistanalainen viktoriaanisia avioliittonormeja kohtaan sisältämänsä terävän kritiikin vuoksi. Näytelmä on romanttinen perhedraama, joka kuitenkin päättyy yllättävästi.”

Olen nähnyt alkuperäisen Nukkekodin jo 21 vuotta sitten Kansallisteatterissa. Muistin siitä sen, että aviomies kutsuu vaimoaan ja lastensa äitiä Noraa (roolissa Minttu Mustakallio) oravaiseksi ja kohtelee kuin lasta, mutta lopulta kultaisessa häkissä elänyt vaimo saa tarpeekseen ja päättää lähteä etsimään itseään ja tutkimaan maailmaa. Aikoinaan oli shokeeraavaa, että esityksessä nainen jättää sekä aviomiehensä että lapsensa (lasten jättämistä pidetään yhä radikaalina ja erityisen paheksuttuna tekona äidiltä).

Alkuperäinen teos on hyvin yhteiskunnallinen ja omana aikanaan kumouksellinen, ja siinä Noran kohtalo nähdään osana naisten huonoa asemaa yhteiskunnassa. Modernisaatiossa on se ongelma, ettei siinä ole enää tätä yhteiskunnallista tasoa, vaan esitys kutistuu psykologiseksi tarinaksi yksilön alistumisesta muiden määräiltäväksi. Toki jos Nukkekodin esittää uskollisena alkuperäistekstille, niin siinä on taas se ongelma, että naisten asema on länsimaissa parantunut niin paljon, ettei tarina tuntuu helposti vanhentuneelta. KOM-teatterin näytelmä käsittelee tosin ohimennen yhteiskunnan homovastaisuutta, kun Aronin edesmennyt isä ei ole hyväksynyt poikansa miespuolista puolisoa.

Kuten Roiha kirjoittaa käsiohjelmassa, Ibsenin ajan patriarkaatti on esityksessä korvattu riippuvuusssuhteilla, oletuksilla ja jämähtäneinä roolimalleina. Nämä ovat toki tärkeitä ja herkullisia teemoja. Kiinnostavaa on kuvaus siitä, kuinka Aronin sinänsä rakastava ja huolehtiva aviomies Heikki on ottanut Aronin alistavan ja ”kaikkitietävän” isän entisen paikan, ja kuinka Aronin tehtävä parisuhteessa on viihdyttää puolisoaan. Erityisesti Tarantella-tanssiin liittyvät kohtaukset ovat hersyviä. Tarinassa leikitellään virkistävästi sukupuolirooleilla.

Ilahduin siitä, että uuteen versioon on tuotu myös naisten välistä rakkautta. Päähenkilön vanha ystävätär, eronnut Kirsi Lindén (Vilma Melasniemi) lämmittää suhdettaan Heikin alaiseen Nielseniin, joka tässä versiossa onkin maskuliininen nainen tai muunsukupuolinen (Tiina Weckström). Lavalla vaeltelee myös kävelykeppiinsä nojaava kohtalokas mykkä (myös Wekström), jonka rooli ei tosin auennut minulle. Näyttelijätyö on kyllä aivan huippua, ja erityisesti Holkko loistaa herkässä pääroolissa.

Tänä syksynä Helsingin teattereissa on muuten useita sateenkaari-ihmisiä käsitteleviä teoksia: ainakin Kansallisteatterissa vieraileva Kotiinpaluu, Teatteri Jurkan ohjelmistoon palaava Scream – The Love Story ja Lilla Teaternin Rödä rummet sekä Svenska Teaternissa vierailevat monologit Rakkaudesta ja Kepeä elämäni.

KOM-teatterin lavan yläpuolella juoksee englanninkielinen tekstitys.

Näimme esityksen pressilipuilla ensi-illassa perjantaina 8.9.2023.

Nukkekoti Kom-teatterin verkkosivuilla

Näytöksiä on lauantaihin 9.12.2023 asti.

Esityksen kesto noin 2 h 10 min (sisältää väliajan)

Näyttämöllä: Aleksi Holkko, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Markus Riuttu ja Tiina Weckström

Sovitus, ohjaus ja lavastussuunnittelu: Mikko Roiha
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Ohjaajan assistentti: Tiiu Poikonen
Julistevalokuva: Vuokko Salo