Kävin keskiviikkona ystäväni Martan kanssa syömässä laadukkaassa kiinalaisessa Biang!-ravintolassa ja viettämässä teatteri-iltaa. Kansallisteatterin Omapohjassa nähtävä Kotiinpaluu on ulkomuodoltaan minimalistinen: lavastuksena on vain neljä tuolia ja valkokangas sekä näyttämöllä esiintyy neljä näyttelijää. Enempää ei kuitenkaan tarvita tämän väkevän tarinan kertomiseen. Näyttelijät tekevät myös erinomaista työtä.

Kotiinpaluu kertoo viisikymppisestä, pitkään yhdessä olleesta naisparista. He ovat eläneet kansainvälistä elämää, mutta juuri muuttaneet ulkomaiden metropoleista Suomen maaseudulle. He ovat joutuneet salaamaan suhteensa asuessaan islaminuskoisissa Arabimaissa, mutta uskovat voivansa elää koti-Suomessa avoimesti. Vaikka suomalaiset usein ajattelevat homovihan olevan nykyään vain Arabimaiden, Aasian ja Afrikan ongelma, sitä esiintyy yhä myös niin sanotuissa länsimaissa.

Kuten Kansallisteatterin verkkosivuilla kerrotaan: ”Jannika (Johanna Kokko) on työskennellyt valokuvaajana ulkomailla. Raskas työ humanitäärisissä kriisikohteissa on vaatinut veronsa ja unelmissa siintää rauhaisa elämä maaseudulla. Jannika ostaa talon kotikonnuiltaan ja asettuu sinne avopuolisonsa Mirjamin (Marjaana Maijala) kanssa. Kotiinpaluu ei suju kuitenkaan ongelmitta, vaikka Jannikan äiti (Eila Halonen) tekeekin tilanteessa voitavansa. Kyläläisten käsityksissä vaikuttavat ikiaikaiset asenteet ja naisiin suhtaudutaan syrjivästi. Vain naapuritalon vanhapoika, eläköitynyt uskonnonopettaja (Jouko Puolanto) tarjoaa auliisti apuaan ja vierailee heidän luonaan päivittäin. Kun Jannika torjuu naapurin kosinnan, ja mies ymmärtää naisparin elävän synnissä, sopu särkyy.”

Näytelmää oli välillä vaikea katsoa, koska se vyöryttää niin paljon toiseuden pelkoa ja vihaa katsojan päälle. Ahdasmieliset sivuhahmot ovat sellaisia, joiden seuraa ei jaksaisi tosielämässä ollenkaan. Katsomossakin tekisi vain mieli huutaa heille, kuinka epäoikeudenmukaisia ja väärässä he ovat. Esityksessä on onneksi myös paljon keventävää huumoria. Tekee myös hyvää seurata, kuinka homovihaa käsitellään lavalla hyssyttelemättä. Meille on yhteiskunnassa vakava ongelma, jota pitää käsitellä ja joka ei poistu itsestään.

Kotiinpaluu tuo esiin homovihan erilaisia ilmenemismuotoja. Jannikan äiti rakastaa tytärtään ja haluaa viettää tämän kanssa aikaa. Samalla hän kuitenkin jatkuvasti mitätöi tyttärensä identiteettiä ja parisuhdetta eikä suostu hyväksymään aikuista lastaan sellaisena kuin tämä on. Naispariakaan ei kuvata kiiltokuvahahmoina, vaan heillä on omat ristiriitansa ja pelkonsa, joiden suurin syy on tosin luonnollisesti stressaava ympäristö.

Kyläläiset taas keskittyvät vain haastamaan riitaa ja vihaamaan, koska eivät voi ymmärtää erilaisuutta. Aktivistit ovat yrittäneet nykyaikaistaa kylää ja tehdä siellä jo valmiiksi olevaa monimuotoisuutta näkyväksi perustamalla sateenkaarikahvilan, mutta kahvila aiheuttaa monissa kyläläisissä tietämättömyyteen pohjautuvaa raivoa.

Eläköitynyt uskonnonopettaja on kuvattu hienosti monitahoisena ihmisenä, jota katsoja sekä säälii ja ymmärtää hänen yksinäisyytensä vuoksi että inhoaa hänen toksisen maskuliinisuutensa ja ahdasmielisyytensä takia. Uskonnonopettaja pitää rauhaa rakastavia lesboja perversseinä, vaikka hän itse himoitsee alaikäisiä tyttöjä ja vikittelee varattuja naisia, puhumattakaan hänen väkivaltaisuudestaan.

Anna pisteitä myös siitä, että esityksessä nähdään pääosassa keski-ikäinen naispari eikä aina nuoria naisia. Valinta tuo myös esiin sen, kuinka vähemmistöstressi seuraa läpi elämän seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Jannika ja Mirjami ovat turhautuneita, kun vuosikymmenien jälkeenkään muut eivät ota heidän identiteettiään todesta ja kunnioita sitä ja kuinka he eivät enää jaksaisi elää varjoissa.

Miinusta annan taas siitä, että esityksessä kuullaan muutama läskifobinen sitaatti. Lihavat ovat myös kiusattu ryhmä yhteiskunnassamme, joten erityisesti ennakkoluuloja käsittelevässä esityksessä toivoisi, ettei muitakaan syrjittyjä ryhmiä pilkattaisi.

Esityksessä nähdään homovihaa käsitteleviä otsikoita lehtijutuista ja dokumenttielokuvan pätkiä 90-luvun Suomesta, mikä esityksen aikana hämmensi minua, koska asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan ovat kehittyneet niin paljon viimeisten vuosikymmenien aikana Suomessa. Myöhemmin kuitenkin oivalsin, että katkelmat tuovat esiin sen, kuinka tällaista homovihaa yhä esiintyy kehä kolmosen ulkopuolella. Todennäköisesti pääkaupunkiseudullakin asuu yhä näin ennakkoluuloisia ihmisiä, mutta he pyörivät enimmäkseen omissa porukoissaan, kuten uskovaisten, eläkeläisten ja perussuomalaisten leireissä.

Jannika ja Mirjami väittelevät siitä, pitäisikö heidän nousta barrikadeille kohtaamaansa sortoa vastaan vai elää piilossa ja keskittyä vain rauhassa omaan elämäänsä. On traagista seurata, kuinka he ensiksi vilpittömästi ja avoimesti lähestyvät kyläläisiä, mutta kohtaavatkin vain rajua torjuntaa.

Esitys toimii terapeuttisena vertaistukena vähemmistöihin kuuluville ja herättelijänä enemmistöön kuuluville. Jos ei itse kuulu syrjittyyn vähemmistöön eikä edes ystäväpiirissä ole paljon vähemmistöjen edustajia, ei yleensä kovin tarkasti huomaa marginalisoitujen ihmisten arjessaan kohtaamaa ennakkoluuloisuutta, ulossulkemista ja suoranaista vihaa. Median seuraaminen ja taideteosten kokeminen auttavat tietoisuuden lisääntymistä.

On huolestuttavaa, kuinka homoviha on nostanut Suomessa taas viime vuosina päätään, mikä on tullut esiin Pride-tapahtumiin kohdistuneina iskuina ja sateenkaarilippujen alas repimisinä ympäri Suomea. Eheytyshoidot ovat yhä laillisia Suomessa ja Aito avioliitto -kampanja on voimissaan. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Kirsi Maria Liimatainen on kertonut esityksen perustuvan osittain hänen omiin kokemuksiinsa kotiseuduillaan Pohjanmaalla.

Kotiinpaluu on itsenäinen jatko-osa Liimataisen taistolaisuutta käsitelleelle esitykselle Jos minä puhuisin sinulle, joka kantaesitettiin KokoTeatterissa 7.11.2020. Kyseessä on trilogia, jonka kolmas osa käsittelee #metoo-liikettä ja ilmestyy ensi vuonna. Kaikissa teoksissa esiintyvät eri hahmot.

Liimatainen oli saapunut Tampereelta paikan päälle keskiviikon näytökseen kuiskaajaksi. Haastattelin rohkeaa, sydämellistä ja avointa ohjaajaa esityksen jälkeen, ja voitte lukea haastattelun seuraavasta Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehden numerosta.

Näimme esityksen pressilipuilla keskiviikkona 13.9.2023.

Kotiinpaluu Kansallisteatterin verkkosivuilla

Seitsemän näytäntöä Kansallisteatterin Omapohjassa 6.9.2023 alkaen.
Viimeinen näytös oli lauantaina 16.9.

Kantaesitys oli KokoTeatterissa 17.8.2022.

Kesto 2 h 20 min, sisältää väliajan

Sisältövaroitus: esityksessä käsitellään identiteettiä mitätöivää henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja syrjintää. Esitystä suositellaan yli 14-vuotiaille.

Näyttelijät: Eila Halonen, Johanna Kokko, Marjaana Maijala, Jouko Puolanto

Käsikirjoitus, ohjaus ja videot: Kirsi Marie Liimatainen

Valo- ja äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Videoanimaatio ja -grafiikka: Jenny Orgis

Tuotanto: Kirsi Marie Liimatainen ja Johanna Kokko