Kävin eilen illalla katsomassa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Sofi Oksasen uuden näytelmän Mansikkapaikka. Esitys on poliittinen ja kantaaottava. Kiinnostuin teoksesta etukäteen sen sateenkaarevien ja ajankohtaisten aiheiden takia.

Oksanen on ennenkin käsitellyt romaaneissaan ja näytelmissään paljon Itä-Eurooppaa, ihmiskauppaa ja sateenkaari-ihmisiä, ja hänellä on aiheista vankka tietopohja. Esityksen on ohjannut Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho. Edellisen kerran Myllyaho ohjasi Oksaselta Puhdistus-näytelmän (2007), josta tuli valtava menestys niin teatteriesityksenä kuin romaanina.

Mansikkapaikan aiheet ovat sellaisia, joista en muista muissa suomalaisissa näytelmissä hirveästi käsitellyn. Aiheita on oikeastaan kolme: homojen eheytyshoidot, Venäjän propaganda ja ihmiskauppa suomalaisilla marjatiloilla. Juuri tänään Ylen uutisissa kerrottiin, että suomalaista marjaa ei välttämättä saa ensi talvena kaupasta, koska viranomaiset eivät nyt myönnä Schengen-viisumeja Thaimaasta, Kambodzasta ja Myanmarista tuleville poimijoille alan ihmiskauppaepäilyjen takia (lue uutinen täältä).

Ukrainalaiset ovat myös olleet Suomessa ja maailmalla viime vuosina ”hyviksen” maineessa Venäjän hyökkäyssodan takia, mutta Mansikkapaikassa ukrainalainen äiti ja isoäiti huijaavat homoseksuaalin pojan Moskovaan eheytysklinikalle. Esitys muistuttaa, että myös Ukrainassa on paikoitellen vanhoillinen ja homovihamielinen arvomaailma, mikä leimaa vielä oikeastaan jossain määrin koko Itä-Eurooppaa.

Toki eheytyshoitoja tehdään myös yhä Suomessa joissain uskovaisissa piireissä. Ehjänä syntynyt -kansalaisaloite eheytyshoitojen kieltämiseksi on jumittanut Suomen hallituksessa vuodesta 2021 lähtien, mikä on säälittävää. Venäjällä taas tuli vuonna 2013 voimaan niin kutsuttu homopropaganda-laki, ja siellä hallinto perustelee homoilla sotatoimiaan ja miehityksiään. Venäjällä homoviha on valtiojohtoista ja poliittisesti motivoitunutta.

Vaikka esityksen aiheet ovat suuria ja niitä on useampia, kokonaisuus pysyy kasassa ja ytimekkäänä, jo siksikin, että lavalla nähdään ”vain” seitsemän näyttelijää.

Näytelmä alkaa vuodesta 2022, kun Venäjän hyökkäyssota on alkanut vähän aiemmin, ja mansikkatilalla Jyväskylässä järjestetään parhaillaan isännän Keijon (Petri Liski) syntymäpäiväjuhlia. Paikalle saapuu poliisina työskentelevä perheen parikymppinen tytär Alina (Wenla Reimaluoto), joka on saanut julkista kunniaa paljastettuaan viereisen marjatilan ihmiskaupparikoksen. Vanhemmat eivät kuitenkaan ole iloisia tyttärensä teosta, koska he ovat itsekin hyötyneet naapuritilan ihmiskaupasta.

Alina ihmettelee, miksei ole kuullut useampaan kuukauteen mitään Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan muuttaneesta 19-vuotiaasta veljestään Villestä. Ville ei myöskään saavu isän syntymäpäiväjuhliin.

Alun perin Ukrainasta kotoisin oleva äiti Ruslana (Maria Kuusiluoma) ja isoäiti Valentyna (Pirjo Luoma-aho) innostuvat tyttären ideasta kerätä avustustavaraa Ukrainaan vietäväksi. Samaan aikaan Moskovassa psykologi (Janne Reinikainen) yrittää eheyttää vastaan laittavaa älykästä Villeä (Otto Rokka).

Lavastus ei hyödynnä Suuren näyttämön valtaisaa tilaa, vaan jää vähän hassusti lavan keskiosaan. Toisaalta konttilavastus on muuntautumiskykyinen ja toimiva. Kontit sopivat lavastukseksi siksikin, että sellaisilla on liikuteltu niin marjanpoimijoita kuin kaapattua Villeäkin.

Kun kohtauksessa ollaan marjatilalla, ovet aukeavat kahteen sivukonttiin, joissa on mansikantaimia. Kun ollaan Moskovassa, aukeaa keskimmäinen kontti, jossa on kliinisen valkoinen sairaalahuone. Toisella puoliajalla sivukonteissa onkin näyttävä keltainen tapetti ja ikoneita, ja ne esittävät niin vaatekauppaa Moskovassa kuin Ukrainasta Moskovaan muuttaneen, Venäjän propagandan täysin nielleen tädin Mashan (Wanda Dubiel) kotia. Esitys käsittelee monella tapaa ihmisten kykyä pettää itseään, mikä tulee esiin myös Venäjän television propagandan nielleessä mummossa ja eheytyshoitoja tekevässä puoskari-psykiatrissa.

Esitys ei heti napannut minua mukaansa, koska se tuntui hieman jähmeältä. Näyttelijät piipertävät konteissaan ja niiden edessä, sekä Moskovan-kohtauksessa psykiatri on selin yleisöön ja kontissa / suljetulla osastolla oleva Ville taas nähdään videokuvan välityksellä.

Pidin tosin siitä, että esitys alkoi yhdellä lempikappaleistani, ukrainalaisen Go_A:n voimakkaalla kappaleella Shum. Biisi sijoittui vuoden 2021 Eurovision laulukilpailussa viidennelle sijalle. Pätkiä kappaleesta kuullaan useamman kerran esityksen aikana, ja samalla Alina tanssii villisti, mikä kuvaa hänen turhautuneisuuttaan. Esityksen muun musiikin on säveltänyt Samuli Laiho, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä muusta musiikista.

Esitys sai minut todella oivaltamaan, miten kaiken läpitunkevaa Venäjän propaganda on, ja miten sen aivopesemät ihmiset näkevät maailman kuin vääristyneiden lasien läpi. Heille homoseksuaalisuus on seksuaali-identiteetin sairaus, minkä parantamisessa venäläiset (puoskari)klinikat ovat muka maailman parhaita. Lisäksi Venäjän hyökkäyssota on heille vain erikoisoperaatio.

Erityisen kylmäävä on tädin hahmo. Vaikka hän on syntyjään ukrainalainen, hän pitää hyökkäyssotaa oikeutettuna ja Venäjää mahtavana valtiona. Hän on jopa ottanut kammottavaksi tehtäväkseen Ukrainasta kaapattujen lasten sijoittamisen venäläisiin perheisiin. Samaa ristiriitaisuutta ja epäsolidaarisuutta on Jyväskylässä naapurimarjatilan thaimaalaisessa vaimossa, joka on suomalaisen aviomiehensä kanssa osallistunut thaimaalaisten marjanpoimijoiden ihmiskauppaan.

Vaikka näytelmän aiheet ovat raskaita ja synkkiä, tarinaa keventää dialogin nokkeluus ja musta huumori. Parhaimmat kohtaukset tapahtuvat Villen ja psykiatrin välillä. Yleisö nauroi monessa kohtaa ääneen. Mansikkapaikka on aika perinteistä puheteatteria ilman kokeilevia fantasiaelementtejä tai fyysisempiä keinoja. Tarina etenee kuitenkin jännittävästi trillerin keinoin, ja petosten vyyhti keriytyy auki.

Näin esityksen pressilipulla lauantaina 13.4.2024.

Mansikkapaikka Kansallisteatterin verkkosivuilla

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 6.3.2024
Kesto noin 2h 30min, sisältää väliajan

Kirjailija
Sofi Oksanen

Ohjaus
Mika Myllyaho

Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen

Musiikki
Samuli Laiho

Lavastussuunnittelu
Eliisa Rintanen

Lavastussuunnittelu
Mika Myllyaho

Valo- ja videosuunnittelu
Ville Virtanen

Äänisuunnittelu
Grégory Maisse

Naamioinnin suunnittelu
Petra Kuntsi