Joululahjani äidilleni oli viedä hänet katsomaan eilen Hakaniemen Arena-näyttämölle jännitysnäytelmä Eikä yksikään pelastunut. Meillä oli vauhdikas saapuminen teatterille, koska olin muistanut esityksen alkamisajan väärin. Näytelmä alkoikin jo klo 18.30, eikä klo 19.00. Mun piti alun perin ensiksi mennä syömään blinejä vanhempieni luokse Kruununhakaan, mutta päädyinkin sitten lennosta äitini kanssa syömään Arena-näyttämön viereiseen Hesburgeriin. No, sekin oli toki herkullista, ja vanhempani toivat mulle tänään kotiin blinejä ja sörsseleitä.

Äitini on suuri jännitys- ja salapoliisikirjailija Agatha Christien (1890–1976) dekkareiden ystävä. Äitini on lukenut kaikki hänen kirjansa ja katsonut moneen kertaan niistä tehdyt elokuvat. Silti hän sanoi eilen, ettei muista, miten näytelmä päättyy, mikä toisaalta teki näytelmän katsomisesta kiinnostavampaa.

En itse niin välitä dekkareista, mutta olen silti viime vuosina nähnyt useita Agatha Christien kirjoihin perustuvia elokuvia ja näytelmiä, ja pitänyt niistä. Yleensä ne ovat laadukkaasti toteutettua viihdettä, jossa on kuitenkin psykologista syvyyttä ja yllättävä loppuratkaisu. Olen muistaakseni myös lukenut kirjan Eikä yksikään pelastunut, kun halusin kai lukiossa lukea edes yhden Christien kirjoista yleissivistyksen vuoksi, mutta en enää muistanut juonta ollenkaan.

Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1939) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisikirjallisuuden klassikkoteos. Suomennos julkaistiin vuonna 1940. Agatha Christie sovitti romaanin näytelmäksi vuonna 1943. Kuitenkin hän teki näytelmään eri lopun kuin kirjaan. Vasta vuonna 2005 näytelmään palautettiin sama loppu kuin kirjassa on, ja myös Helsingin kaupunginteatteri noudattaa tätä ratkaisua.

Eikä yksikään pelastunut ‑romaanista on tehty enemmän sovituksia kuin mistään muusta Christien teoksesta. Kirja on tunnetuimpia suljetun huoneen arvoituksia, joissa rikos tapahtuu eristetyssä paikassa ja syyllisen on oltava yksi rajatusta ryhmästä. Tämä saa luonnollisesti kaikki epäilemään kaikkia. Kirjan juonen pohjana on englantilainen lastenloru, joka löytyy kokonaisuudessaan monesta kohtaa teatterin aulasta.

Alkuperäinen loru ja itse tarinakin on kielellisesti hyvin rasistinen, mutta niistä on nykyaikana siivottu pois loukkaavat elementit, mikä onkin oikein. Oikeastaan alkuperäinen rasistinen kielenkäyttö ei tuonut tarinaan mitään syvempää merkitystä, vaan ruokki vain ennakkoluuloja ja valkoisten ihmisten perusteetonta ylemmyydentunnetta.

Tarinassa kahdeksan henkilöä saa kutsun lomailemaan Devonin rannikolla sijaitsevalle syrjäiselle saarelle, jolla sijaitsevassa talossa ovat palvelusväkenä herra ja rouva Rogers. Paikalla eivät kuitenkaan ole yllättäen kutsun lähettäneet herra ja rouva Owen. Vieraat ovat toisilleen ennestään tuntemattomia, ja he ovat tuomari Wargrave, Vera Claythorne, Philip Lombard, neiti Emily Brent, kenraali Macarthur, tohtori Armstrong, Anthony ”Tony” Marston ja herra Blore. Olisin kaivannut suurempaa tasapainoa mies- ja naishahmojen välille, koska naishahmoja on vain kolme, ja mieshahmot menivät mielessäni vähän sekaisin keskenään.

Olohuoneen seinällä on vanha lastenloru, jossa kuvataan kuinka kymmenestä sotilaasta ei jäänyt yhtään jäljelle. Takan päällä on niin ikään kymmenen posliinipatsasta symboloimassa kymmentä poikaa. Herra Owenin määräyksestä palvelija herra Rogers laittaa gramofoniin soimaan levyn, joka nimen mukaan olisi pitänyt olla Joutsenlaulu. Levyllä ei kuitenkaan ole musiikkia vaan puhe, jossa jokaista paikalla ollutta syytetään murhasta. Pian vieraat alkavat kuolla yksitellen kuin näkymättömän käden murhaamina. Murhan tapahtuessa myös aina yksi posliinipatsas menee rikki tai katoaa.

Näytelmä käsittelee syyllisyyttä. Esitys on perinteistä ja viihdyttävää teatteria, ja toteutettu taitavasti. Pidin tyylikkäästä 1930-luvun puvustuksesta ja lavastuksesta. Repliikit ovat myös luontevia. Vaikka aihe on synkkä, mukana on myös piristävää komiikkaa.

Olimme äitini kanssa erityisen ilahtuneita siitä, että lavalla esiintyi Heidi Herala. Hän oli mainio tuomitsevan ja takakireän ”vanhanpiian” roolissaan. Näytelmä onnistui myös olemaan yllättävä, eikä syyllistä ollut liian helppo arvata. Anna Ackerman oli myös ihana sihteerin roolissaan, mutta olisin toivonut, ettei häntä olisi laitettu useamman kerran kirkaisemaan kovaan ääneen, koska se oli rasittavaa korville.

Mua hieman häiritsi tällainen ulkonäyttämöllinen asia, eli samalla rivillä kanssani istuneiden noin viisikymppisten naisten voimakas reagoiminen näyttämön keskusteluihin ja tapahtumiin. He jatkuvasti huokailivat äänekkäästi, naksauttelivat kieltään, henkäilivät epäuskon vallassa ja nostivat käsiä kasvojensa eteen. He vaikuttivat ahdistuneilta kuin näyttämön tapahtumat olisivat olleet totta. Tämä oli musta sekä huvittavaa että rasittavaa. Toisaalta tämä kertoi siitä, että näyttelijät onnistuivat luomaan hyvin todellisuuden illuusion.

Näimme esityksen pressilipuilla torstaina 20.2.2025.

Eikä yksikään pelastunut Helsingin kaupunginteatterin verkkosivuilla
Arena-näyttämö – Hämeentie 2
Ensi-ilta 29.1.2025
Viimeinen näytös on näillä näkymin 10.5.2025.
Kesto n. 2 t 25 min, sisältää väliajan
Esitys on suunnattu aikuisille. Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille.
Esityskuvat: Otto-Ville Väätäinen

Agatha Christie
Kirjailija

Aino Piirola
Suomentaja

Sakari Hokkanen
Ohjaus

Katariina Kirjavainen
Lavastus

Elina Kolehmainen
Pukusuunnittelu

Petteri Heiskanen
Valosuunnittelu

Aleksi Saura
Sävellys ja äänisuunnittelu

Jaana Nykänen
Naamioinnin suunnittelu

Sanna Niemeläinen
Dramaturgi

Nordic Drama Corner
Oikeuksien valvoja

Rooleissa:

Thomas Rogers
PERTTI KOIVULA

Ethel Rogers
KAISA TORKKEL

Fred Narracott
JUHA JOKELA

Vera Claythorne
ANNA ACKERMAN

Philip Lombard
MIKKO VIRTANEN

Anthony Marston
JESSE GYLLENBÖGEL

William Blore
SANTERI KINNUNEN

Kenraali Mackenzie
JARI PEHKONEN

Emily Brent
HEIDI HERALA

Sir Lawrence Wargrave
ARTTU KAPULAINEN

Tohtori Armstrong
JOUKO KLEMETTILÄ