Pääsin viime viikon torstaista lauantaihin toistamiseen osallistumaan kulttuuribloggaajana Haapsalun kauhu- ja fantasiaelokuvienfestivaalille eli viroksi Haapsalu õudus- ja fantaasiafilmide festival (HÕFF). Voit lukea viime vuoden postaukseni täältä. HÕFF juhlisti nyt 20 vuottaan, ja koko tapahtuma-alue eli Haapsalun kulttuurikeskus oli koristeltu synttärijuhlateeman mukaisesti. Koska kyseessä on kauhutapahtuma, oleellinen osa juhlakoristeluja olivat pelottavat klovnit ja pirulliset pikkulapset. Yleisö pääsi seikkailemaan kammottavien lastensynttärijuhlien maisemiin. Kuten HÕFFin tämän vuoden tunnuslause kuului: ”Pelko ei katso ikää.”

Koska olen osallistunut marraskuussa järjestettävään paljon isompaan ”yleiselokuvafestivaaliin” eli Tallinnan PÕFFiin jo seitsemänä vuotena, ja koska olen kirjoittanut tapahtumasta lehtijutun tai blogitekstin joka vuosi, olen saanut työryhmältä kiitokseksi pääsyn myös keväiseen sisartapahtumaan HÕFFiin. Minulle tarjottiin laivamatkat valitsemillani MyStarilla ja MegaStarilla, bussi- ja autokyydit, leffaliput ja kolmen yön majoitus hotelliaamiaisineen valtavassa kylpylähotellissa Fra Mare Spa:ssa.

Meille kustannettiin Lux Expressin bussikyyti Tallinnasta Haapsaluun suoraan hotellin pysäkille. Matkaan menee tunti ja 45 minuuttia. Tosin meille kävi niin hassusti, että seuralaiseni Paavo ei ehtinyt ulos bussista tarpeeksi nopeasti! Hän päätyi kauas Haapsalun satamaan, mistä pääsi lopulla Boltilla hotellille. Sarjassamme sattuu ja tapahtuu.

Paluu Tallinnaan tapahtui sunnuntaina HÕFFin työntekijän autokyydillä, ja matkaseuranamme oli irlantilainen kauhuelokuvaohjaaja Aislinn Clarke, jonka kansanperinteestä ammentava, iirinkielinen kauhuelokuva Fréwaka esitettiin HÕFFissä. Meillä olikin kiinnostavat keskustelut autossa.

Tämän vuoden HÕFF alkoi suomalaisittain erikoisesti vappupäivänä. Syynä tähän on se, ettei Virossa vappu ole sellainen kansanjuhla kuin Suomessa. Kuulemma Virossa vappuaattona on tavallista tehdä pihatöitä ja grillata pihalla yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Vappupäivä taas on pyhäpäivä, mutta monet paikat ovat silti auki. HÕFFissä varmaan järkeiltiin, että kannattaa järjestää festivaali silloin, kun suurin osa ihmisistä on loppuviikon pienellä lomalla. Kuulemme HÕFF tekikin nyt kävijäennätyksensä. Se on helppo uskoa, koska kulttuurikeskuksessa pörräsi niin paljon väkeä.

Meillä oli onneksi niin rento aikataulu, ja lisäksi Haapsalussa ei mene aikaa matkantekoon, että olimme elokuvanäytöksissä usein jo puoli tuntia etukäteen varaamassa parhaita istumapaikkoja. Tämä ei toki olisi ollut välttämätöntä, koska yleensä näytökset eivät olleet loppuunmyytyjä, ja niissä olisi kyllä aina saanut jonkun istumapaikan. Osa virolaisista saapui aina saliin vasta, kun ovet oli jo suljettu ja elokuva alkanut.

Kustansimme Paavon kanssa myös itse yhden yön Tallinnassa sataman luona Citybox Tallinn -hotellissa, jossa olenkin yöpynyt jo viisi kertaa. Hotellissa on todella hyvä aamiaisravintola Loulou. Matkasimme Tallinnaan vappuaattona hiljaisella MyStarilla, ja eilen sunnuntaina kotiin täpötäydellä MegaStarilla. Kävimme Tallinnassa Kumussa ja Fotografiskassa sekä syömässä tutuissa Rotermannin alueen Flamm-kellariravintolassa ja Viru-keskuksen ruokamaailmassa (Food Court). Lisäksi kävimme sateesta huolimatta kuvaamassa Kumun lähellä Tallinnan japanilaisen puutarhan ihastuttavaa hanamia.

Harmittavan harva suomalainen tuntuu tietävän PÕFFiä ja HÕFFiä, vaikka molemmat tapahtumat ovat ehdottomasti matkanteon arvoisia kokemuksia. Elokuvien lisäksi ohjelmaan kuuluu runsaasti juhlia ja oheistapahtumia, kuten bingoa ja huutokauppaa. En ole tosin itse jaksanut yhtenäkään vuonna vielä osallistua juhliin enkä palkintojenjakogaaloihin, mutta ehkä vielä joku vuosi.

Törmäsin tänä vuonna HÕFFissä virolaissuomalaiseen Tiinaan, jonka kanssa olin yhdessä talkoolaisena Sodankylän elokuvajuhlilla jo kesäkuussa 2010. Tiina kertoi olevansa yhä joka vuosi talkoolaisena niin Sodankylän elokuvajuhlilla kuin HÕFFissäkin. Hänestä HÕFFissä parasta ovat yleinen tunnelma ja makeat koristelut, joten tapahtumaan on hauska osallistua, vaikka ei kävisi edes elokuvissa. Voin uskoa tämän, koska HÕFFissä koristelu on viety ihan omalle tasolleen. Kokemus tuo mieleen huvipuiston. Avajaispäivänä saatavilla on myös ilmaista maskeerausta kulttuuriskeskuksella. Lisäksi juhlavuoden kunniaksi tapahtuman avasi torstaina pääkadulla pidetty kauhuparaati, ja paraatin kolme parasta naamiaisasua palkittiin.

Monia kävijöitä myös ilahduttaa se, että HÕFFilla on pari alkoholisponsoria, jotka tarjoavat ilmaiset drinkit ennen avajaiselokuvan alkua sekä ennen joitakin muita näytöksiä. Haapsalun kulttuuritalolla on myös erityisen hyvä kahvila, joka tarjoaa leffaeväiden lisäksi lounaasta iltaan asti virolaista buffetia vain 10 eurolla ja keittobuffetia viidellä eurolla. Buffet oli niin runsas ja terveellinen, että nautin sen joka päivä festareiden aikana. Hassua, etten muista buffetia viime vuodelta, mutta voi olla, etten silloin vain kiinnittänyt siihen huomiota, koska söimme ravintoloissa Eijan kanssa. Haapsalussa on muutenkin monia pittoreskeja ja laadukkaita ravintoloita, joihin kaikkiin on lyhyt kävelymatka. Kävimme nyt syömässä Hapsal Dietrichissä ja Trühvlid&Sidrunidin terassilla.

Säät onneksi suosivat festivaalin aikana. Ehdimme elokuvien lisäksi nyt myös kiertää Haapsalun ytimessä kohoavan Piispanlinnan rauniot. Piispanlinna on rakennettu 1200-luvulla, ja se on toiminut inspiraationa Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären Matiaksenlinnaan. Viime vuonna kävin Eijan kanssa linnan pihalla, mutta nyt ostin Paavon kanssa 12 euron lipun linnan sisälle. Linnassa on lukuisia huoneita kahdessa kerroksessa, ja niissä on nähtävillä joitakin vanhoja esineitä, kuten miekkoja, ruukkuja ja tykkejä, sekä yhä käytössä oleva kirkko, joka on Baltian maiden suurimpia. Linnan ulkopuolelta voi kivuta myös kellotorniin ihailemaan näköaloja, tosin emme jaksaneet nyt reippailla niin paljon.

Koska Paavo oli ensimmäistä kertaa Haapsalussa ja sää oli aurinkoinen, kävimme myös kävelyllä Haapsalu Promenaadilla. Takalahdella rantapromenadia koristi 1930-luvulla puinen jääkarhupatsas. Nyt lähellä puupitsistä, vanhaa Kuursaalia eli Kaivohuonetta ja tanssilavaa on merellä uusi jääkarhupatsas, joka ilmestyi sinne vuonna 2010. Samalla kävelyllä lauantaina osuimme paikalle, kun Haapsalussa oli vanhojen autojen kokoontumiset. Siinä oli useampi makea menopeli. Katselimme kävelyllä myös hienoja vanhoja puutaloja.

Liikuimme kylpylähotellin ja Haapsalun keskustan väliä festivaalien järjestämällä autokyydillä sekä Boltilla ja Uberilla. Ajoimme joka kerta samalla ohitse yhden Haapsalun nähtävyyden eli Haapsalun rautatieaseman, joka toimii nykyisin museona. Vuonna 1907 valmistuneessa asemarakennuksessa on tuolloin Pohjois-Euroopan pisin katettu laituri (216 metriä). Upea asemarakennus rakennettiin Haapsalun kesävieraita, erityisesti tsaariperheen jäseniä, silmällä pitäen. Museon näyttelyesineisiin kuuluu vanhoja vetureita ja vaunuja raiteilla.

Mitä tulee itse festivaaliin, elokuvien valinnassa ohjasi paljon niiden esitysaika, koska en jaksanut mennä mihinkään aamupäivänäytöksiin enkä toisaalta yönäytöksiin, vaikka kiinnostavimmat elokuvat olikin varattu myöhäisiltaan. HÕFFin ohjelmistossa ollut virolainen tieteissatiiri The Black Hole on muuten tulossa teatterilevitykseen Suomessa tämän viikon perjantaina.

Kävimme festivaalilla näissä viidessä näytöksessä:

Terror in the Midnight Sun (Rymdinvasion i Lappland, Ruotsi, USA 1959)

Koska avajaiselokuva The Surfer oli loppuunmyyty, päädyimme tähän yllättävään valintaan. Myös nimellä Invasion of the Animal People tunnettu elokuva oli kiinnostava kuriositeettina, koska kyseessä on ensimmäinen ruotsalainen scifi-elokuva. B-kauhuelokuvaa katsotaan ironisesti, koska se on niin kökkö sekä nykykatsojan silmin vanhentunut niin tekniikaltaan kuin sisällöltään. Yleisö sai nauraa paljon, eli katsomiskokemus oli kyllä hauska. Tarinassa amerikkalaiset seikkailevat saamelaisten mailla lumisessa Ruotsin Lapissa, minne on laskeutunut ufo. Aluksesta lähtee liikkeelle valtava pörröinen hirviö. Ajankohtaan nähden elokuva kuvaa saamelaisia arvokkaasti, vaikka saamelaisia näyttelevätkin siansaksaa sopottavat ruotsalaiset näyttelijät.

Méliès D’Argent Short Film Competition

Lyhytelokuvakoosteet ovat usein kiinnostavia, koska niissä näkee niin monenlaisia tarinoita. Tässä näytöksessä esitettiin kahden tunnin ajan kansainvälisiä kauhulyhäreitä. Suosikkejani olivat kuvassakin oleva espanjalainen Berta, jossa nainen kidnappaa hänet vuosia aiemmin raiskanneen miehen ja kostaa tälle; sekä ranskalainen Blood Ties, jossa nelikymppiset sisko ja veli vierailevat tuomitsevan äitinsä luona, joka on hankkinut itselleen avustajarobotin. Kumpikaan näistä elokuvista ei tosin ollut kovinkaan yllättävä. Koko lyhärivalikoima oli kokonaisuudessaan sarjaa ”ihan viihdyttävä”. Lähes kaikissa tuntui, että kiinnostavan idean kehittely on jätetty vähän puolitiehen tai elokuvan sanoma ei auennut. Kuitenkin kaikissa elokuvissa oli vahva ja vangitseva tunnelma, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa.

Runollisessa Crave’ssa (Ranska 2024) homomies tarjoaa vampyyrille vertaan rahaa vastaan. Atom & Void:ssa (Portugali 2024) vaikuttavaa on se, että siinä seikkailee oikea hämähäkki, joka on leikisti avaruusaluksessa. A Drive at Dawn -elokuvassa (Iso-Britannia 2024) kaksi miestä ajaa aavikolle ja jättää sinne olennon säkissä. Blind Guides (Slovenia 2025) sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa media- ja somehuomio ovat kaikki kaikessa. Hersyvässä Cosmic Crash -lyhärissä (Saksa 2025) muovailuvahahahmot kohtaavat tappavat avaruusolennot. Mime-lyhärissä (Espanja 2025) huoneeseensa suljetut sisko ja veli leikkivät perhettään, jossa vanhempien väliset suhteet ovat toksisia. Dagon-lyhäri (Italia 2024) on stop motion -animaatio perustuen H.P. Lovecraftin tarinaan hirviöstä. Paradise Buffet (Espanja, Ranska 2024) -lyhäri tuntuu aika läskifobiselta, koska siinä joukko lihavia ihmisiä mässäilee maagisessa buffetissa.

Vampire Zombies… From Space! (Kanada 2024)
Vitsikkään nimen taakse kätkeytyy komedia, joka satirisoi ja toisaalta on kunnianosoitus 1950-luvun hirviökauhuelokuville. Tämä olikin hauska nähdä sen jälkeen, kun olimme ensiksi nähneet edellisenä iltana 50-luvun B-hirviökauhuelokuvan Terror in the Midnight Sun.

Avaruuden syvyyksistä käsin Dracula on laatinut viheliäisen suunnitelman muuttaa Englannissa sijaitsevan Marlowin pikkukaupungin asukkaat vampyyrizombiarmeijakseen. Kirjava joukko, johon kuuluu harmaantunut etsivä, skeptinen aloitteleva poliisi, ketjupolttava rasvaletti ja päättäväinen nuori nainen, lyöttäytyvät yhteen pelastaakseen maailman.

Elokuva oli oikein viihdyttävä ja tehty kieli poskessa. Paavon mukaan se taas ei ollut erityisen hauska, vaan kulunut, paitsi että hän piti Draculaa näytelleen Craig Glosterin mainiosta roolisuorituksesta.

House of Sayuri (Sayuri, Japani 2024)
Tämä elokuva alkaa aika perinteisenä kummitustalokauhuna, mutta puolivälissä elokuva ottaa uuden käänteen. Minusta käänne lässäytti elokuvan täysin epäuskottavaksi, mutta Paavon mukaan taas juuri käänne teki elokuvasta kiinnostavan ja kiehtovan. Näin asiaa jälkikäteen makusteltuna hän on varmaan oikeassa, koska muuten kyseessä olisi ollut aika tusinakauhua. Pidin myös siitä, että elokuva on kuin arvoitus, jossa aluksi annetaan hämäriä vinkkejä, ja lopuksi kaikki palat loksahtavat kammottavan kauniisti kohdilleen. Tarina on sitten aika rankka kuvaus väkivaltaisesta perheestä, ja esimerkiksi takanani istunut nainen itki koko elokuvan loppuajan…

Elokuva perustuu Oshikiri Rensuken (s. 1979) Sayuri-mangaan, ja elokuvassakin on sarjakuvamaisia kuvakulmia ja mangamaisia hahmoja, herkullisimpina räväkkä isoäiti. Elokuvassa on myös tunnelmallista Japanin kuvausta ja hieno perinteinen japanilainen talo. Perhe on myös mitä japanilaisin. Tarinassa vanhemmat, heidän kolme lastaan ja isovanhemmat muuttavat kaupungista maaseudulle tilavaan unelmataloonsa. Pian kuitenkin heille selviää, että talossa on tapahtunut jotain kammottavaa, minkä takia siellä on murhanhimoisia haamuja. Keskeisin näkökulmahahmo on perheen teini-ikäinen poika.

The Instinct (El instinto, Espanja 2024)

Tässä trillerissä kiehtoivat sen hyvin erikoiset aiheet: agorafobia ja koirien koulutus. Arkkitehti Abel (Javier Pereira) on elänyt jo kolme vuotta eristyksissä tilavassa talossaan aavikolla, koska pelkää avaria tiloja. Hän saa aina paniikkikohtauksen, kun astuu ulko-ovesta ulos. Mikään terapia ei ole toiminut hänelle. Kuitenkin hänen on keksittävä jotain, koska hän on menettämässä työparinsa ja eksänsä Sonian (Eva Llorach), jos ei voi osallistua tärkeään ammatilliseen tilaisuuteen kodin ulkopuolella.

Sattuman kautta Abel kohtaa arvostetun koirakouluttajan Josén (Fernando Cayo), joka tarjoaa hänelle erikoista parantumiskeinoa. José muuttaa väliaikaisesti Abelin luokse ja alkaa kouluttaa tätä kuin koiraa. Kuitenkin Josén käytös alkaa muuttua yhä psykopaattimaisemmaksi, sillä hän yrittää muokata Abelin metsästyskoirakseen.

Elokuva on aika synkkä ja ahdistava, mutta ihmisen koirankoulutus sisältää myös keventävää huumoria. Ihmettelen tosin sitä, että eikö agorafobiassa pelota tuijottavat ihmisjoukot kaupungilla, mutta Abel ei kestä edes aavikkoa ilman ristinsielua. Joka tapauksessa elokuva tarjoaa paljon pohdittavaa vaistoista, fobioista, kontrollista ja alistamisesta.

HÕFFin sivut englanniksi

Osallistuin HÕFFiin akkreditoituneena 1.-3.5.2025.