Suururakkani tuli viimein eilen päätökseen! Aloitin Heini Junkkaalan kirjoittaman Pirkko Saision Sopimaton-elämäkerran (WSOY 2023) jo 29. päivä tammikuuta, eli kirjan lukemiseen meni vähän yli neljä kuukautta. Syynä hitauteeni oli kirjan tiiliskivimäisyys eli se on pienellä printillä lähes tuhat sivuinen. Monet luvut ovat tosin aika lyhyitä, mikä sentään nopeuttaa lukemista. Vaikka kirja imaisi mut heti mukaansa ja pidin siitä valtavasti, mulla oli kuitenkin usein vaikeuksia tarttua siihen. Usein saattoi helposti mennä viikko tai useampi, että taas jatkoin lukemista. Kun sitten luin kirjaa, ahmin sitä. Luin keväällä välissä myös muutaman kirjastosta lainaamani kirjan, mikä entisestään venytti Sopimattoman lukemisaikaa… sopimattomasti.

WSOY julkaisi Sopimattoman jo 16.10.2023. Olin tuolloin vuoden 2023 lokakuun lopulla kuuntelemassa Saision ja Junkkaalan hilpeää haastattelua Helsingin kirjamessuilla Messukeskuksessa. Ajattelin tuolloin, etten koskaan tarttuisi kirjaan sen pituuden vuoksi, vaikka olenkin jo hyvin pitkään seurannut niin Junkkaalan kuin Saision uraa. Mieleni kuitenkin lopulta muuttui, kun viime kesänä nyt jo lopettaneen Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehden päätoimittaja tilasi multa ison haastattelujutun Junkkaalan uraan liittyen ja samalla mainitsi, että hänestä jokaisen suomalaisen kulttuuritoimittajan tulisi lukea Sopimaton. Hidas lukuprosessini eteni niin, että viime elokuussa pyysin WSOY:ltä arvostelukappaleen Sopimattomasta, aloitin kirjan lukemisen tammikuun lopulla ja nyt kesäkuun alussa sain kirjan luettua loppuun ja tehtyä tämän arvioni siitä.

Olen nähnyt Saision usein näyttelemässä, nähnyt useita hänen käsikirjoittamiaan näytelmiä, lukenut muutaman hänen kirjansa (ainakin Elämänmeno ja Kainin tytär) ja nähnyt Betoniyö-elokuvan. Kuitenkin olen unohtanut teoksista todella paljon, ja nyt kuin luin aiemman bloggaukseni Valehtelijan peruukki -esityksestä KOM-teatterissa vuodelta 2019, niin olin näköjään jo esityksessä kuullut osan elämäkerran tapahtumista, mutta en enää muistanut suurinta osaa niistä.

Saision tytär Elsa taas on neljä kuukautta mua vanhempi ja oli kanssani samaan aikaan Kallion lukiossa, vaikkakin emme olleet kovin paljon tekemisissä. Olen nähnyt myös hänet usein esiintymässä teatterissa ja elokuvissa, viimeisimpänä Frida-musikaalin pääosassa Frida Kahlona Tampereella helmikuussa 2024, ja DisneyPlussan alkuvuonna ilmestyneessä sarjassa Whiskey on the Rocks, jonka kutsuvierastilaisuudessa elokuvateatteri Maximissa Elsa oli haastateltavana.

Koska Sopimaton on 960 sivua pitkä, en ala tässä käymään läpi Saision ja hänen sukunsa elämänvaiheita. Mikä mut yllätti kirjaa lukiessani oli se, kuinka paljon ja monipuolisesti opin Saision elämän lisäksi samalla Suomen lähihistoriasta, kuten entisajan lastenkasvatuksesta, koulumaailmasta, kulttuurielämästä, työelämästä, entisajan Helsingistä, suhtautumisesta homoihin ja Teatterikorkeakoulun vaiheista. Junkkaala kertoo myös Saision vanhempien, tädin ja isovanhempien elämätarinat. Toki myös nyt 76-vuotiaan Saikin omaan elämään on mahtunut vaikka mitä, kuten taistolaisaika 70-luvulla. Kirja on myös kuvaus luokkahypystä ja tietysti elämästä Suomen kuuluisimpana yhä elävänä homoseksuaalina.

Kirja on koskettava, erittäin hauska ja syvällinen lukukokemus. Sen on tehnyt yhdessä kaksi lyömätöntä tarinaniskijää ja taitavaa kirjoittajaa, eli Junkkaala ja Saisio, joten kiinnostavia ja uskomattomia anekdootteja sekä tarkkoja huomioita riittää. Kirjan julkaisun aikana lehdissä ja blogeissa kirjoitettiin paljon kirjan erikoisesta persoonapronominimuodossa eli se on kirjoitettu kokonaan sinä-muodossa. Yllättäen sinä-muoto ei haitannut yhtään, vaan tuntui tosiaan luonnolliselta valinnalta, kun Junkkaala kertoo ystävästään, kollegastaan ja entisestä opettajastaan Saisiosta.

Junkkaala on tehnyt valtavan työn haastattelemalla Saikin lisäksi monia hänen elämäänsä liittyneitä ihmisiä ja penkoessaan arkistoja, jotta faktat olisivat kirjassa kohdillaan, kun muisti on niin epäluotettava lähde. Muistin epäluotettavuudesta kertoo omalta kohdaltani sekin, että olin lähes unohtanut some-kohun, jonka kohteeksi Saisio joutui Hesarin haastattelunsa takia vuonna 2017. Tai muistin lehtijutun, mutta en ollut tajunnut kohun laajuutta ja kuinka traumaattinen ja epäreilu se oli Saisiolle.

Teos ei todellakaan jää pinnalliseksi tai ulkokohtaiseksi, vaan Saisio on uskaltanut avautua ja kertoa monista elämänsä kipeistäkin hetkistä, henkisyydestään ja toisaalta ihastuksista. Oli mielenkiintoista lukea hänen lukuisista säädöistään ja myös toisaalta pitkistä naissuhteistaan, niin hyvässä kuin pahassa. Olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut aika paljon kiintymyssuhdemalleista, suostumuksesta ja rajojen vetämisestä, ja huomaa, että nämä asiat olivat kyllä täysin vieraita vielä 70-90-luvuilla. Saisio on saanut kokea aika rankkoja asioita, mutta olen iloinen hänen puolestaan, että hän on ollut sittemmin yli 40 vuotta yhdessä elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon kanssa. Saikki kuvaa avoimesti heidänkin suhteensa ongelmia ja epäsovinnaisuutta, mutta yleisesti ottaen heidän suhteestaan tulee rakastava ja ihana mielikuva. Mielenkiintoista oli sekin, ettei työorientoitunut Honksu ollut koskaan ajatellut pitävänsä naisista tai edes elävänsä parisuhteessa ennen kuin kolmekymppisenä tapasi Saikin. Ihailen parissa sitäkin, että he vielä seitsemänkymppisinäkin tekevät taidetta sekä matkustelevat paljon.

Saisio ei kuitenkaan ole avannut liikaa muiden elämiä, kuten tyttärensä ja lastenlastensa. Hän näkee kypsästi oman roolinsa vaikeissa tapahtumissa, mutta ei myöskään ole suhteettoman ankara itselleen. Hän tietää myös ansionsa palkittuna kirjoittajana, mutta osaa kertoa myös uransa haasteista. Oli inspiroivaa ja piristävää lukea, kuinka niin menestyneellä ja tuotteliaalla ihmisellä kuin Saikilla on ollut myös vaikeuksia työelämässä ja kuinka toisaalta hän on uskomattoman nopea kirjoittaja. Näytelmän voi tosiaan kirjoittaa myös vain kahdeksassa päivässä! Saikki myös piristävästi tuulettaa stereotyyppistä kuvaa kirjailijoista hiljaisina erakoina, koska hän on läpi elämänsä ollut poikkeuksellisen sosiaalinen ja keskustelevainen sekä rakastanut juhlimista. Kirjaa lukiessa jatkuvasti googlettelin siinä mainittuja tunnettuja ihmisiä.

Samaan aikaan kun luin Sopimatonta, Saisio sai Vartio-palkinnon elämäntyöstään, voitti Runeberg-palkinnon uusimmalla romaanillaan Suliko ja sai Kulttuurirahaston palkinnon. Aikamoista! Onnittelut. Lisäksi ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, Helsingin Sanomien raati valitsi viime joulukuussa Saision Finlandia-palkitun elämäkerrallisen romaanin Punainen erokirja (WSOY 2003) parhaaksi 2000-luvun kirjaksi Suomessa. En ole lukenut Punaista erokirjaa, mutta sen tapahtumat käydään ymmärtääkseni aika pitkälti läpi myös Sopimattomassa ja Valehtelijan peruukki -näytelmässä.

Sopimatonta lukiessa alkoi kiinnostaa Saikin kehuttu romaani Passio vuodelta 2021. En vain tiedä, milloin ehdin tarttua toiseen tiiliskiveen. Elokuvateattereissa pyörii myös parhaillaan voimaparin Saision ja Honkasalon yhdessä tekemä elokuva Orenda. Vaikka Saision elämä kesään 2023 asti on nyt kansien välissä, oikeasti hänen elämänsä on vielä jatkunut vahvasti.

Sopimaton WSOY:n verkkosivuilla

Sain kirjan pressikappaleena kustantamolta.