Astelin viime sunnuntaina alkuiltapäivästä sisälle Teatteri Takomon saliin, ja mukanani ollut ystäväni Paavo kysyi, onko katsomo nyt molemmin puolin salia. Hän oli menossa istumaan lavalla olevaan katsomoon, mutta sain estettyä häntä tekemästä sitä.

Ainoastaan oikea katsomo oli valaistu, ja lavalla oleva pieni nelirivinen katsomo oli hämärä. Siellä istuivat katseilta piilossa Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi ja Sofia Smeds. Kolme ensimmäistä näyttelijää ovat mulle tuttuja ja rakkaita useista esityksistä eri teattereissa. Hassua on se, että katsoin viime viikonloppuna myös Yle Areenasta Atlantis Pasila -sarjan, mutta en silti tunnistanut, että Smeds esitti sarjassa baarin kokkia Annia, koska hänellä oli siinä niin erilainen tyyli (sen sijaan tunnistin sarjasta Niemen).

Arni Rajamäen käsikirjoittamassa ja Ami Karvosen ohjaamassa uudessa näytelmässä Puhutaan Richardista joukko klassisen musiikin ystäviä on saapunut vihakuuntelemaan maailmankuulun ranskalaisen viihdepianistin Richard Claydermanin, 72, konserttia. Claydermanin musiikkia soitetaan usein hisseissä ja hotellien auloissa. Hänen kuuluisin soittonsa ”Ballade pour Adeline” vuodelta 1977 on soinut lukemattomissa häissä ja tehnyt hänestä erittäin rikkaan.

Kaverukset aloittavat ensiksi kuvaamalla, kuinka huolella ovat valmistautuneet tulevaan konserttiin ostamalla liput hyvissä ajoin ja varmistamalla parhaat paikat katsomosta sekä saapumalla konserttipaikkaankin ajoissa. Tätä on odotettu!

Pian he alkavat kuitenkin kertoa siitä, kuinka ovat saapuneet tapahtumaan ironisesti kuuntelemaan romanttista pianokonserttia, koska ovat suuria klassisen musiikin ystäviä, eivätkä voi sietää Claydermanin ”laiskaa pianon pimputusta”. Heitä myös järkyttää se tieto, että heidän ympärillään olevat ihmiset ovat maksaneet lipusta 69,9 euroa saadakseen kuulla esityksen. Keitä nämä fanit oikein ovat? Eivätkö he ole kuulleet vaikka Chopinista?

Soitto alkaa, ja näyttelijät esittävät ilmein ja sanoin inhoaan ja kammoaan musiikkia ja sitä fiilistelevää muuta yleisöä kohtaan. Takomon yleisö saa nyt edustaa konserttisalin yleisöä. Samaan aikaan he tarkkailevat kuvitteellisen Claydermanin pienintäkin elettä lavalla.

Väliajan jälkeen nelikko tyrmistyy, kun kuuluttaja kertoo heille Claydermanin elämäntarinan, ja he saavat tietää, että tämä onkin 12-vuotiaasta lähtien opiskellut pianonsoittoa maineikkaassa Pariisin konservatoriossa. Kuitenkin isän sairastuminen ajoi perheen taloudellisiin vaikeuksiin ja esti lahjakkaan nuorukaisen lupaavan uran klassisena pianistina. Elantonsa ansaitakseen hän työskenteli pankkivirkailijana sekä säestäjänä kevyen musiikin yhtyeille, kunnes pääsi soittamaan klassista viihdemusiikkia.

Riemukas ja persoonallinen esitys käsittelee hyvää ja huonoa makua, taiteen ja viihteen eroa, yhteiskuntaluokkia ja yleisöä. Kun vihaa jotakin asiaa intohimoisesti, lähes jo rakastaa sitä, sillä niin lähekkäin toisiaan ovat ääripään voimakkaat tunteet.

Pyörivä lava on minimalistinen mutta toimiva lavastus. Näyttelijät hyödyntävät hyvin koko salia, ja esitys sisältää paljon koomista fyysistä teatteria. Tätä esitystä oli nautinto ja ilo seurata.

Pidin myös puvustuksesta, ennen kaikkea Dadun androgyynistä, mustasta nahka-asusta. Esityksen lopussa hän pitää monologin, jossa toivoisi voivansa olla pari tuhatta vuotta vanha vampyyri, jotta olisi voinut seurata länsimaalaisen taiteen kehitystä ja uusien keksintöjen syntyä aitiopaikalta. Minusta monologi oli kiinnostava, Paavosta taas turha.

Esitys sai mut miettimään sitä, kuinka olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka käyttävät hirveästi aikaansa ja energiaansa jonkun artistin tai taiteilijan vihaamiseen. Muistan aikoinaan, että IRC-galleriassa ja kai myös Facebookissa oli jopa eri laulajien, yleensä pop-artistien, vihaamiseen perustettuja ryhmiä. Yleensä jonkun tekijän pakkomielteinen seuraaminen ja hänestä jatkuvasti pahan puhuminen tuntuu enemmänkin kertovan salaisesta ihastuksesta kyseisen tekijän tuotantoa ja tyyliä kohtaan, vaikka se tuntuisi sotivan omia arvoja ja omissa piireissä vaalittua hyvää makua vastaan. Muuten sitä ei jaksaisi kuluttaa niin paljon aikaa tekijän tuotannon parissa ja tämän jokaista liikettä seuraten, vaan olisi välinpitämätön.

Toinen mieleeni tullut ajatus oli Instagramissa näkemäni mietelmä siitä, että ihminen on ikävä ja pikkumainen, jos hän pilkkaa toisen ihmisen makua ja haluaa viedä tältä sen viattoman ilon, mitä hän saa jostain asiasta, vaikka itse ei yhtään pitäisi samasta asiasta. Tämä on ollut itsellenikin pysäyttävä oivallus, koska mun on ollut vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka mielestäni kuluttavat roskaa, vaikka paljon parempaakin kulttuuria ja taidetta olisi tarjolla. Ja olen tuonut tämän mielipiteeni usein myös ilmi, heh. Ja samaan aikaan mulla on toki itsellänikin joitain guilty pleasureja, tai vain sellaisia tykkäyksen kohteita, joita kaikki lähipiirissäni eivät jaa.

Tuoreehko dramaturgi Rajamäki sai huomiota jo ensimmäisellä näytelmällään Alku keksikohta loppu (2022), joka käsitteli sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeja teatterissa ja parisuhteissa vähemmistön näkökulmasta. Lukemani haastattelun peruteella hän ei pidä Claydermanin musiikista.

Itse en ole soittanut pianoa, viulua tai muuta klassista soitinta enkä niin syvällisesti tunne klassisista musiikkia, että Claydermanin rauhallinen pianomusiikki herättäisi mussa oikein mitään tunteita. Itse asiassa edes hänen nimensä ei ollut mulle tuttu ennen kuin perehdyin etukäteen tähän Takomon esitykseen. Mutta nyt hän on kyllä jäänyt lähtemättömästi mieleeni!

Kävimme katsomassa esityksen pressilipuilla sunnuntaina 19.4.2026.

Huom. Kevään esitykset on loppuunmyyty. Uusi esityskausi myynnissä perjantaina 24.4. klo 9.

Ensi-ilta 15.4.2026
Esityksen kesto noin 2h 15min, sisältää väliajan

Esitys on suomeksi, mutta esityksissä 3.5. ja 14.5. on englanninkielinen tekstitys.

Näytelmä: Arni Rajamäki
Ohjaus: Ami Karvonen
Näyttelijät: Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi, Sofia Smeds
Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen
Lavastus: Jaakko Pietiläinen
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Kuva: Jaakko Pietiläinen