Ohjelmiston elokuvissa muun muassa tanssitaan ballroomissa Filippiineillä, tutustutaan lesboelokuvien pioneeriin, koetaan Kambodżan säätelemätön alkoholikulttuuri, seurataan äitiä hermoromahduksen partaalla, nauretaan piirrettyjen homomiesten kanssa ja lumoudutaan japanilaisesta merenneitokoulusta.
Helsinki International Film Festival – Rakkautta & Anarkiaa tuo valkokankaille 136 pitkää ja 114 lyhyttä elokuvaa. Vuoden suurinta elokuvatapahtumaa juhlitaan 39. kerran 17.–27. syyskuuta. Lue alta arvioni kuudesta ohjelmiston kiinnostavasta elokuvasta.
10s Across the Borders (Filippiinit, Singapore, Saksa 2025)
Olen käynyt jonkun verran ballroom-tapahtumissa Helsingissä, ja yllätyin siitä, kuinka samanlainen ja yhtä kansainvälinen skene tuntuu olevan myös Filippiineillä. Näköjään kyseinen alakulttuuri ja sama esiintymismuoto vain houkuttelevat samankaltaisia ihmisiä pariinsa kaikkialla maailmassa.
Dokumentti esittelee sympaattisia, epäsovinnaisia ja luovuutta pirskahtelevia tanssijoita sekä näyttää värikkäitä tanssinumeroita. Pääsemme myös seuraamaan hahmoja heidän kotonaan, illanvietoissa ja esiintymistreeneissä. Moni porukasta on tullut biologisen perheensä hylkäämäksi, mutta on löytänyt valitun perheen ballroom-skenestä. Osa taas saa nauttia tuesta myös avaramielisten vanhempiensa osalta.
Ballroom-kulttuuri ja vogue-tanssi lähtivät liikkeelle rodullistettujen homomiesten ja transnaisten parista New Yorkissa 1980-luvulla. Viime vuosina se on alkanut rantautua vauhdilla myös Kaakkois-Aasiaan.
Ballroom-kulttuuri toimii yhä suojapaikkana ja itseilmaisun välineenä sateenkaariväelle ja rodullistetuille ihmisille, mutta mukana on myös cis-sukupuolisia heteronaisia. Dokumentti on kuvattu pääsääntöisesti juuri pandemian loputtua vuonna 2023, joten siinä muistellaan myös, miten pandemia pakotti live-tapahtumat etätapahtumiksi verkkoon ja kuinka toisaalta eristyksissä ollessaan moni ulkopuolisuutta kokenut sateenkaarinuori löysi tiensä ballroom-skeneen.
Muunsukupuolinen ohjaaja Chan Sze-Wei on dokumentaarisen ja kokeellisen tanssielokuvan tekijä, koreografi, taidetoimittaja sekä LGBTQIA+-ihmisten ja taiteilijoiden oikeuksien puolustaja. Sze-Wein tanssi- ja kokeellisia elokuvia on esitetty eri puolilla Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa vuodesta 2015 lähtien. Hän tunteekin hyvin kuvamaansa alakulttuurin ja on päässyt lähelle kuvattaviaan. Dokumentissa matkataan Filippiineiltä tanssijoiden mukana muun muassa New Yorkiin ja Thaimaahan.
10s Across the Borders R&A:n verkkosivuilla
Barbara Forever (Yhdysvallat 2026)
Dokumentti tekee tutuksi kokeellisten lesboelokuvien tekijän Barbara Hammerin (1939–2019) elämää ja tuotantoa. Hän ei ollut ainakaan itselleni kovin tuttu nimi ennestään, mutta hänen tekemiensä elokuvien pitkä lista mykistää. Hän kuvasi elokuvissaan usein itseään ja läheisiään, myös pitkää sairastamistaan munasarjasyöpään, johon lopulta menehtyi.
Dokumentissa olevista arkistofilmeistä piirtyy kuva välittömästä, rohkeasta, aikaansaavasta ja hurmaavasta naisesta, joka eli avoimesti omana itsenään ja rohkaisi siihen myös monia muita. Hän halusi tehdä näkyväksi queer-naisten elämää. Hammer oli alun perin miehen kanssa naimisissa, kunnes löysi todellisen identiteettinsä 27-vuotiaana.
Hammer otti ilon irti vapautuneesta 1970-luvusta, niin taiteen tekemisen kuin henkilökohtaisen elämänsä osalta. Hän osoitti, että henkilökohtainen on sekä poliittista että historiallista. Hän tuo esiin naiseuteen ja lesbouteen liittyvää radikaalia riemua.
Hänellä oli monia lyhyitä seurustelusuhteita, kunnes hän löysi pysyvän suhteen. Dokumentissa ääneen pääseekin myös Hammerin puoliso yli 30 vuoden ajalta, herttainen ihmisoikeusaktivisti Florrie R. Burke.
Koska Hammer teki itse kokeellisia taide-elokuvia, on myös lesbo-ohjaaja Brydie O’Connorin hänestä tekemä dokumentti kokeellinen. Aluksi tyyli tuntui minusta vieraannuttavalta ja vaikealta, mutta sitten pääsin tarinan imuun ja tykkäsin kyydistä.
Barbara Forever R&A:n sivuilla
Cambodian Beer Dreams (Tanska, Ruotsi, Ranska 2026)
Katsoin tämän dokumentin siksi, että halusin muistella vuosien takaista hauskaa matkaani Kambodżaan ja nähdä helteisiä kuvia, nyt kun kesä on taittunut alkusyksyyn Suomessa. Tanskalaisen Laurits Nansenin elokuva Cambodian Beer Dreams kuvaa tosin aika synkkää aihetta, toki myös juhlia ja riemukkaita illanviettoja, mutta ennen kaikkea liiallisen alkoholin juomisen karuja seurauksia.
Kambodżassa ei nimittäin ole minkäänlaista alkoholin säätelyä: alkoholin ostamiselle ei ole alaikärajaa sekä alkoholimerkit saavat mainostaa kaikkialla!
Dokumentti seuraa alkoholilakia vaativaa aktivistia, jonka oma isä kuoli alkoholismiin. Levottomassa Kambodżassa alkoi rauhanaika vuonna 1991, ja 90-luvun lopulla kansainväliset olutmerkit alkoivat saapua maahan voimalla. Noin viisikymppinen aktivisti on kokenut juomiskulttuurin rajun muutoksen maassaan. Maa on yhä köyhä, ja moni paikallinen toivoo paremman elämän koittavan, jos he voittavat olutmerkin arpajaisissa tai saavat olutmerkin sponsoroimaan uraansa.
Hyvin pienelle budjetilla toimivan aktivistiryhmän kamppailu tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan korruptoituneen hallinnon ja valtavan varakkaiden olutfirmojen edessä. Silti jotain on tehtävä, kun ympärillä ihmisiä kuolee ennen aikaisesti alkoholismin takia. Lieveilmiöitä ovat myös humalaisten miesten jatkuva häirintä ja väkivalta naisia kohtaan. Dokumentti seuraa myös esimerkiksi nuorta miestä, joka tavoittelee paikkaa olutmerkin sponsoroimassa laulukilpailussa; beer gardeneissa työskenteleviä oluttyttöjä; ja paremmasta tulotasosta ja vapaammasta elämästä haaveilevia kaljakioskien myyjiä.
Cambodian Beer Dreams R&A:n verkkosivuilla
If I Had Legs I’d Kick You
Tämä ei todellakaan ole hyvän mielen elokuva, vaan kuvaa hermoromahduksen partaalla olevan naisen kujanjuoksua. Roolistaan Oscar-ehdokkuuden saanut Rose Byrne esittää psykiatria Lindaa, joka yrittää revetä joka suuntaan: hoitamaan vakavasti sairasta lastaan ja vaativia potilaitaan samaan aikaan kun hänen kotiinsa iskee iso vesivahinko ja hänen aviomiehensä on monta viikkoa putkeen töissä merillä.
Muut ihmiset eivät näe Lindan hätää. Linda ei myöskään ole vain ihanteellinen äiti, vaan paineiden alla hän sortuu juopotteluun, viihdehuumeisiin, lapsensa jättämiseen yksin hostelliin sekä räyhäämiseen tutuille ja tuntemattomille. Kärsimys ei tosiaankaan jalosta ihmistä, ja samaan aikaan Linda sitkeästi hoitaa velvollisuutensa. Ahdistavaa juonta keventää musta huumori ja lähes absurdit käänteet.
Koomikko Conan O’Brien esittää Lindan kollegaa ja tämän terapeuttia, joka välillä ymmärtää Lindaa ja välillä kokee tämän rasittavana. Rihannan miesystävä ja lasten isä, rap-artisti A$AP Rocky esittää motellin ystävällistä työntekijää, joka tekee tuttavuutta vastentahtoisen Lindan kanssa.
Elokuvan nelikymppinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Mary Bronstein on kertonut, että elokuvan erikoinen nimi If I Had Legs I’d Kick You (suunnilleen “Jos minulla olisi jalat, potkaisisin sinua”) tuli hänen mieleensä jo 18-vuotiaana. Bronsteinin mukaan sanonta leikittelee englannin ilmauksella “You don’t have a leg to stand on”. Sanonta tarkoittaa, ettei ihmisellä ole mitään, mihin nojata tai millä puolustaa asemaansa. Linda on elokuvassa vielä tätäkin huonommassa tilanteessa: häneltä on vähän kuin viety jalat alta kokonaan. Hänellä ei ole juuri mitään tukea, ja paine on niin valtava, että pienikin sysäys voisi kaataa hänet.
Samaan aikaan otsikon loppu “I’d kick you” viittaa Lindan sisällä olevaan valtavaan vihaan. Bronstein kuvailee ajatusta niin, että jos Lindalle annettaisiin “jalat”, hän käyttäisi niitä kostoon ja väkivaltaan. Eli nimi yhdistää hienosti kaksi elokuvan keskeistä kokemusta: täydellisen voimattomuuden ja patoutuneen raivon. Lisäksi Bronstein on huomauttanut, että elokuvassa esiintyy tarkoituksellisesti paljon jalkoja, jalkateriä ja myös konkreettista potkimista, joten otsikko resonoi myös kuvallisesti elokuvan kanssa.
Elokuva tuli jo maaliskuussa teatterilevitykseen Suomessa ja on nyt saatavilla HBO Maxissa. Kuitenkin jos missasit yleisen teatterilevityksen eikä sinulla ole kyseistä suoratoistopalvelua, niin nyt sinulla on mahdollisuus nähdä elokuva valkokankaalta.
If I Had Legs I’d Kick You R&A:n verkkosivuilla
Jim Queen
Tämä on oikeastaan must-elokuva kaikille queer-ihmisille! Kyseessä on todella hulvaton ja kriittinen ranskalainen animaatio homomiehistä. Piirrostyyli on herkullinen ja vitsit iskeviä. Kyseessä on vähän kuin miespuolinen versio viime vuonna festareilla nähdystä animaatiosta Lesbian Space Princess.
Pariisilainen homoikoni Jim saa virustartunnan, joka muuttaa homomiehet heteroiksi. Yhdessä uuden ystävänsä Lucienin kanssa hän lähtee etsimään parannuskeinoa pelastaakseen LGBTQIA+-yhteisön. Siinä missä äärimmäisen lihaksikas Jim on kokenut, itsekeskeinen ja suosittu vaikuttaja, twink-Lucien taas on vilpitön, täysin kokematon ja elää kaapissa homokammoisen äitinsä takia.
Elokuva lempeästi kritisoi macho-ihannetta ja juhlistaa monipuolisuutta ja itsensä hyväksymistä. Elokuva ei ole kovin omaperäinen havainnoissaan, mutta onnistuu hyvin yhdistämään hauskuuden ja vakavuuden. Se viihdyttää ja koskettaa.
Mietin tosin sitä, että yliseksualisoiko animaatio jälleen homomiehet. Ihmettelin myös sitä, että vaikka elokuva marssittaa esiin erityyppisiä homomiehiä ja pari heteronaista, suuressa hahmogalleriassa ei ole yhtään transmiestä, biseksuaalia miestä eikä queer-naista. Drag queen jopa valistaa Lucienia, etteivät LGBTQIA+-yhteisön eri jäsenet ole tekemisissä keskenään. Kuitenkin tosielämässä monella cis-homomiehellä on ystävinään myös queer-naisia, muunsukupuolisia ja transsukupuolisia ihmisiä, tai ainakin vähän vaihtoehtoisemmissa piireissä ja pienessä Suomessa on.
Jim Queen R&A:n verkkosivuilla
Titanic Ocean
(Kreikka, Saksa, Romania, Ranska, Espanja, Japani 2026)
Tässä elokuvassa on tulevan kulttielokuvan ainekset: pastellivärisiksi hiuksensa värjänneet, viehättävät nuoret naiset opiskelevat merenneidoiksi ankarassa sisäoppilaitoksessa Japanissa. Draama on oikeaa tyttöyden juhlaa. Elokuva on silmiä hivelevän kaunis, jo alkaen upeista alkuteksteistä, joissa merenneito-oppilaat sukeltavat altaassa ja tekstit ilmestyvät ruudulle heiluvina kuin aalloissa. Ehkä hieman yllättäen tämän Japaniin sijoittuvan elokuvan japanilaisilla näyttelijöillä on käsikirjoittanut ja ohjannut kreikkalainen Konstantina Kotzamani.
Kouluun tullessaan jokainen tyttö valitsee itselleen merenneitonimen, ja päähahmoksi nousee lopulta liilahiuksinen Deep Sea (26-vuotias Arisa Sasaki), joka on menettänyt äänensä kuin Ariel konsanaan. Elokuvan nimi tulee siitä, että hän lapsena pelkäsi merta ja kutsui sitä nimellä Titanicin valtameri. Deep Sea on ihastunut uimaopettajaansa Kotaroon (Masahiro Higashide), mutta uimaopettaja jää niin ohueksi hahmoksi, että tähän traagiseen romanssiin on vähän vaikea saada tunnetta. Hämmennystä lisää se, että aluksi elokuvan päähahmo vaikuttaa olevan koulun uusi tulokas, keltanokka Ashley (Hanna Muro), jonka kautta sisäoppilaitokseen tutustutaan.
Vaikka tytöt ovat unelmanihania, heistä tuodaan esille myös aidompia ja ruumiillisempia puolia, kuten kuukautiskupin käyttö. Mihin elokuva taas kompastuu, on kevyt juoni ja hieman persoonattomat hahmot. Tuntuu vähän siltä, että tekijä on keksinyt tämän nerokkaan alkuasetelman elokuvalleen, mutta ei oikein tiennyt, mitä siellä voisi tapahtua. Kuitenkin elokuvaa katsoo silti mielellään, jo maagisen tunnelman, söpöjen yksityiskohtien, kuten merenneidon pyrstön mallisten peittojen, ja upeiden vedenalaisten kuvien vuoksi.
Elokuva ei ole ihan juoneton, vaan oppilaat valmistautuvat Aasian isoimpaan merenneitokisaan, jonka voittajat pääsevät töihin maailman suurimpaan akvaarioon merimaailmassa. Elokuva sekoittaa realismia ja fantasiaa, koska ammattimaisia merenneitoja ja merenneitokisoja on oikeastikin olemassa, mutta ei tällaista sisäoppilaitosta eikä tietenkään sitä, että lahjakkaimmat tytöt muuttuvat oikeasti merenneidoiksi.
Näyttelijät ovat tehneet kunnianhimoista työtä opetellessaan vaativaa sukeltamista merenneidon pyrstöllä ja hymyilyä pinnan alla. Maininnan arvoinen asia on myös se, että elokuva onneksi puhuu haiden suojelun puolesta eikä demonisoi haita.
Sateenkaarenmaalari 